Turkkilainen angora
Turkkilainen angora on vanhimpia alkuperäisiä kissarotujamme. Rotu on kotoisin Turkin vuoristoalueelta, ja rotu on saanut nimensäkin Turkin pääkaupungin Ankaran vanhan nimen, Angora, mukaan. Rodun järjestelmällistä kasvatusta tunnetaan jo 1400-luvulta.
Turkkilainen angora on rakenteeltaan elegantti kissa. Naaraat ovat keskikokoisia ja urokset hiukan suuri-kokoisempia. Vartalo on hoikka, takajalat hiukan korkeammat kuin etujalat ja häntä pitkä ja tuuheakarvainen. Anturat ovat pienet ja pyöreät, ja niiden välissä on karvatupsut.
Pää on keskisuuri ja leveästä päälaesta nenää kohden kapenevan kiilan muotoinen. Korvat ovat suuret ja korkealla päälaella, leuka muodostaa sivusta katsoen kohtisuoran linjan kuonoa vasten. Silmät ovat mantelin muotoiset ja hiukan vinot, ja kaikki silmien värit ovat sallittuja.
Turkki on puolipitkä, pisintä karva on kaulurissa ja hännässä. Karva on silkkistä ja pehmeää sekä hyvin ruumiinmyötäistä koska angoralta puuttuu villava alusturkki. Kesäturkki on huomattavasti lyhyempi kuin talviturkki. Turkin väristä ovat sallittuja kaikki luonnolliset värit (ei naamio- tai burmavärejä).
Luonteeltaan turkkilainen angora on vilkas ja seurallinen kissa. Se viihtyy hyvin laumassa ja nauttii omistajansa kanssa puuhailusta.
Turkkilainen van
Turkkilainen van on 1980-luvulla Suomeen tuotu luonnonrotu, jonka jalostus alkoi vasta 1950-luvulla Englannissa. Turkkilaiselle vanille on ominaista van-väritys, eli kissa on muuten valkoinen, mutta päässä on kaksi väriläiskää ja häntä on värillinen. Yleisimmät värit ovat punainen, musta ja kilpikonnaväritys. Silmien värinä saa olla vaalea meripihka, sininen tai arvostettu erivärisilmäisyys; toinen silmä on sininen ja toinen on meripihkan värinen. Rotu on varsin harvinainen kaikkialla; Suomessa vaneja on noin 300 kissaa ja pentuja syntyy meillä vuosittain parikymmentä.
Van-kissa on luonteeltaan erittäin vilkas, leikkisä ja oppivainen. Vieraita kohtaan se saattaa olla aluksi varautunut, mutta isäntäväelleen se osaa näyttää hellyytensä koko kirjon. Van on innokas kiipeilijä, joten asunnon kirjahylly ja oven päälliset ovat sille mieluisia paikkoja. Van-kissa oppii kulkemaan valjaissa ja noutamaan esineitä, kunhan omistaja vain jaksaa olla tarpeeksi kärsivällinen.
Turkkilaisen vanin mieltymys veteen on selvästi yksilökohtaista. Jotkut rakastavat vettä yli kaiken ja niitä ei lainkaan haittaa vaikka ne sattuisivat vahingossa istumaan vesilätäkköön. Toisille taas vesi on – kuten monelle tavalliselle kissallekin – kauhistus.
